Älä lyötyä lyö
Aikaa on kulunut tovi edellisestä postauksestani. Nyt näyttää taas olevan tarvetta kirjoittaa ajatukset auki. Kysymykseni kuluu; missä meillä ammattilaisilla on mennyt omassa kehityksessä vikaan, kun emme osaa kohdata ihmistä ihmisenä? Tämä sama kokemus toistuu toistumistaan. Edellisessä päivityksessä toistui aivan sama kaava. Vastaanotolle tulee ihminen, jolla on vaivoja ja mukana kokonainen repertuaari traumoja, joista osa on syntynyt elämänpituisella matkalla, mutta iso osa harmia on syntynyt terveydenhuollon rattaissa. Mihin meillä ammattilaisilla on niin kiire, ettei ole aikaa pysähtyä ja kuulla koko tarina yhdellä istumalla. Ja kenellä meistä on asiantuntijan ominaisuudessa oikeus huutaa ja tiuskia asiakkaalle kuin hylkiölle?
Laitan itseni nyt likoon ja kerron osittain kuvitteellisen, osittain toden tarinan Maijasta (keksitty nimi) joka tuli vastaanotolleni lantion kipujen diagnoosilla. Tervehtiessäni totesin, että kädenpuristus oli hento ja voimaton. Koko keho oli jännittynyt ja viestitti ahdistuneen näköisenä minulle - uskotkohan sinäkään minua vai pidätkö niinkuin muutkin hulluna, joka on jäänyt traumojensa vangiksi, ehkä koko loppuelämäkseen. Lysähtänyt, kumara asento viesti toivottomuutta ja luovuttamista. Tarinassa oli masennusta, työpaikkakiusaamista, lapsuudenaikaista seksuaalista hyväksikäyttöä, ankaraa kasvatusta, ihmisarvon jatkuvaa mitätöimistä ja monia vatsanalueen operaatioita, arpikudosta, kipuja, kipuja ja kipuja. Pettymystä on lisännyt ammattilaiselta toiselle kiertäminen, kuin viestikapula, jonka viestiä ei kukaan kuule. Jos minä olisin tämän ihmisen housuissa, minäkään en jaksaisi. En uskoisi, enkä odottaisi keneltäkään enää mitään hyvää kohdalleni tulevaksi. Niin rankalta se kaikki kuulosti.
Mietin myös, paljonko terveydenhuolto säästi siinä, että käytin aikaani lähes kaksi tuntia vain siksi, että maltoin kuunnella koko tarinan ja keskityin olennaiseen. On huomattavasti helpompaa miettiä ratkaisuja ja parannustoimenpiteitä, kun koko ongelmavyyhti on jotenkin ymmärrettävästi pemistettynä edessä. Toinen asia, jota jäin miettimään oli se, miten oma kehoni viestii siitä, kuinka reagoin itse tähän asiakkaan tarinaan, joka itkettäisi varmasti jokaista kuulijaa. Millaisen toivon voin välittää toivottomalle? Miten voin luoda uskoa ja luottamusta siihen, että yritän parhaani, etten syyllisty toistamaan samoja virheitä - etten enää lyötyä löisi. Fysioterapeuttina sitä haksahtaa välillä siihen opittuun käytäntöön, että pitää löytyä nopeasti jokin temppu, millä tilanne hoidetaan. Tätä rastia ei ikävä kyllä hoideta millään jumpalla ensisijaisesti, vaan ajan kanssa, askel askeleelta edeten, kokonaisuudesta osiin ja takaisin. Tässä olisi meillä iltarukouksen paikka; "anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät"
Laitan itseni nyt likoon ja kerron osittain kuvitteellisen, osittain toden tarinan Maijasta (keksitty nimi) joka tuli vastaanotolleni lantion kipujen diagnoosilla. Tervehtiessäni totesin, että kädenpuristus oli hento ja voimaton. Koko keho oli jännittynyt ja viestitti ahdistuneen näköisenä minulle - uskotkohan sinäkään minua vai pidätkö niinkuin muutkin hulluna, joka on jäänyt traumojensa vangiksi, ehkä koko loppuelämäkseen. Lysähtänyt, kumara asento viesti toivottomuutta ja luovuttamista. Tarinassa oli masennusta, työpaikkakiusaamista, lapsuudenaikaista seksuaalista hyväksikäyttöä, ankaraa kasvatusta, ihmisarvon jatkuvaa mitätöimistä ja monia vatsanalueen operaatioita, arpikudosta, kipuja, kipuja ja kipuja. Pettymystä on lisännyt ammattilaiselta toiselle kiertäminen, kuin viestikapula, jonka viestiä ei kukaan kuule. Jos minä olisin tämän ihmisen housuissa, minäkään en jaksaisi. En uskoisi, enkä odottaisi keneltäkään enää mitään hyvää kohdalleni tulevaksi. Niin rankalta se kaikki kuulosti.
Mietin myös, paljonko terveydenhuolto säästi siinä, että käytin aikaani lähes kaksi tuntia vain siksi, että maltoin kuunnella koko tarinan ja keskityin olennaiseen. On huomattavasti helpompaa miettiä ratkaisuja ja parannustoimenpiteitä, kun koko ongelmavyyhti on jotenkin ymmärrettävästi pemistettynä edessä. Toinen asia, jota jäin miettimään oli se, miten oma kehoni viestii siitä, kuinka reagoin itse tähän asiakkaan tarinaan, joka itkettäisi varmasti jokaista kuulijaa. Millaisen toivon voin välittää toivottomalle? Miten voin luoda uskoa ja luottamusta siihen, että yritän parhaani, etten syyllisty toistamaan samoja virheitä - etten enää lyötyä löisi. Fysioterapeuttina sitä haksahtaa välillä siihen opittuun käytäntöön, että pitää löytyä nopeasti jokin temppu, millä tilanne hoidetaan. Tätä rastia ei ikävä kyllä hoideta millään jumpalla ensisijaisesti, vaan ajan kanssa, askel askeleelta edeten, kokonaisuudesta osiin ja takaisin. Tässä olisi meillä iltarukouksen paikka; "anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät"
Kommentit
Lähetä kommentti