lauantai 27. elokuuta 2011

Vaivaako vaiva vaivaksi asti?

Nyt oli tarpeen tarttua aiheeseen - milloin lantionpohjan problematiikasta alkaa olla haittaa/vaivaa ja kenelle se sitä milloinkin on? Olen hyvin usein törmännyt siihen, että naiset sopeutuvat tähän(kin) asiaan aivan eri tavalla kuin miehet. Jos naisella virtsaa karkaa esim. jumpassa hyppyjen aikana, hän joko lopettaa hyppimisen tai vaihtaa vaivihkaa lajia. Jo juoksussa pissa lirahtaa, vaihdetaan vain kävelyyn, niin asia on poissa päiväjärjestyksessä. Jos ylä- tai alamäessä kastuu, pysytään jatkossa tasamaalla. Kun pikkuhousunsuoja ei riitä, vaihdetaan tenaan ja taas on asia hoidettu. Aina löytyy jokin vaihtoehto toimia toisin ja selviytyä asiasta, kuiville. Se vaihe, milloin paljon on tarpeeksi paljon, on hyvin subjektiivista. Mutta kun naisen saturaatiopiste vaivan suhteen on saavutettu, alkaa vasta nyt tapahtua. Alkaa aktiivinen asialle jotakin tekeminen tai ainakin asian korjaamisen aktiivinen harkitseminen ja meinaaminen.

Vastakkaisen sukupuolen kohdalla asia on täysin päinvastainen. Mies ei ole koskaan elämänsä aikana kuivaksi opittuaan tottunut siihen, että mistään mitään tippuisi ja mikään hana koskaan vuotaisi. Tiivisteet on oltava kunnossa. Aina. Saturaatiopiste on yhdessä tipassa ja vuodon korjaamisen tarve välttämätön ja välitön. Aikaa odottamiseen ja harkitsemiseen ei ole ja tuloksen on tultava heti. Kärsimätön ei kestä tippaakaan ja ajatuskin tenasta, mallia adam, on kauhistus kantajalleen.

Onko näihin suhtautumiseroihin mitään syytä tällä sukupuolisidonnaisella vaippamainonnalla? Ovatko iloiset, kauniit ja nauravaiset naiset tenan mainoksissa malli esimerkki siitä, miten hauskaa naisella voi olla kun hän vihdoin saa käyttää tenoja. Luodaanko siinä mielikuva onnellisuudesta Tena-brändin käyttäjänä? Jos näin on, miksi samaa kikkaa ei ole sovellettu adam versioihin? Komeat, iloiset miehet pitävät joukkokivaa adamit allaan ja loistavat maskuliinisuuttaan. Totuus on kuitenkin näin terapeutin näkökulmasta se, ettei kukaan koskaan ole iloinen vaipoistaan, eikä kukaan niitä halajamalla halua. Ne ovat varteenotettava vaihtoehto ilolla vastaanotettavaksi, kun ei muuta enää ole. Mutta ei koskaan ensisijaisesti eikä itsestäänselvästi - lähes automaattisesti.

Tässä asiassa naisten toivoisi heräävän välittämään itsestään ja kehon hallinnastaan niinkuin miehet. Heti kun ensimmäinen tippa tippuu, niin viimeistään silloin kehon omat tiivisteet kuntoon ja välitön paluu takaisin lempiharrastusten pariin. Mikään ei ole niin palkitsevaa kun saa sanoa tenoilleen goodbye ja fiilistellä pumpissaan " I did it my way"

perjantai 19. elokuuta 2011

Vaiettu vaiva - Suuttoman tautia ei voi parantaa

Lantionpohjan vaivoihin on kautta aikojen liittynyt vaikenemisen kulttuuri ja häpeä. Kuitenkin suuri osa työikäisestä väestöstä kärsii tämän alueen vaivoista (virtsaamiseen, ulostamiseen ja seksuaalisuuteen  liittyvät vaivat), mutta ei voi asiasta puhua, koska se on tabu. Suolen ja rakon hallinta opitaan lapsena ja jos se menetetään, tuntuu kuin taantuisi lapsen tasolle. Vaivasta on aina haittaa arkipäivässä, oli kyseessä sitten lapsi, työikäinen tai vanhus. Lasten kastelu tai suolen ongelmat kuormittavat ylimääräisillä pyykkimäärillä vanhempia ja lapsikin oppii pian häpeämään vaivaansa. Ei voi jäädä kaverille yökylään ja kaikki leirit on jätettävä väliin.Usein luullaan, että vaivat kuuluvat vanhuuteen ja oletetaan, että vanhukselle kuuluu vaipat, automaattisesti ja luonnollisesti. Näin ei kuitenkaan tarvitsisi olla. Vanhus oppii lantionpohjan hallintaa täysin samoin kuin työikäinenkin, jos vain muisti pelaa - muistaa siis harjoitella oikeanlaisten ohjeiden mukaan. Ja tähän tarvitaan avuksi biopalaute ja osaava ja kannustava terapeutti.

Kohta kaksikymmentä vuotta olen kuunnellut päätyönäni näitä elämäntarinoita; millaista elämä on "tällaisen" vaivan kanssa. Tämän johdosta päädyin tekemään oman tutkimuksen, vastatakseni eo. kysymykseen. Haastattelin omia asiakkaitani ja kokosin paperille kaiken sen arjen kaaoksen, missä vaivoista kärvistelevät elävät; on suunniteltava milloin syö ja juo ja mistä löytyy seuraava vessa. Voiko jättää vaipat ja suojat wc:hen vai pakataanko käsilaukkuun ja kuljetetaan kotiin. Pitääkö olla vaihtovaatteet vai pärjääkö sillä, mitä on päällä.  Suuri huoli on siitä, jääkö vaivastaan kiinni vai pääseekö kenenkään huomaamatta, kuin koira veräjästä. Ja kun ei voi todellista syytä kertoa, on pakko valehdella suvereenisti, miksi en juuri nyt voi lähteä, osallistua tai olla yötä jne. Kaiken häveliäisyyden ja salailun lisäksi jatkuva valehteleminen kuormittaa - ja aivan turhaan.

Liian moni luulee olevansa ainoa lajissaan, koska ei ole tavannut ketään toista. Miksi? Koska naapuri ja lajitoveri ei ole koskaan puhunut samasta vaivastaan muille. Kanssasisaria ja -veljiä on hyvin lähellä, kunhan uskallat avata suusi. Kun yksi alkaa kertoa omasta kuntoutumisestaan ja saamastaan avusta, alkaa muutkin herätä. Yllätys on yleensä suuri, kun parhaimmalla kaverilla on aivan samat vaivat! Ja puskaradio alkaa laulaa välittömästi ja suosittelumarkkinointi toimia.

Se, että saa vaivallensa selkeän syyn ja siihen avun, on parasta mitä voi toivoa. Kukaan ei halua toisen ihmisen apua intiimialueensa hoitamiseen, ennen kuin on aivan pakko. Se vain on niin yksityisaluetta. Ja piste! Ja kun saa kuulla, että muillakin on aivan samat vaivat, huolten kuormasta putoaa kerralla puolet. Olen tullut siihen tulokseen, että biopalautehoidolla balansoidaan kehontoiminnat, mutta taakoitetun mielen korjaamiseen tarvitaan eri työkalut. Siksi minullakin on kaksi kuulevaa korvaa ja vain yksi suu, jotta kuulisin enemmän kuin puhuisin. Jaettu ilo on aina kaksinkertainen ja jaettu suru vain puolisurua. Nyt vain kaikki rohkeasti kaapista ulos ja tarttumaan  "suuttoman tautiin" topakasti.