perjantai 21. syyskuuta 2018

Perheen kokoinen vapautus

Tässä tarinassa avainhenkilö on 8 vuotias Perttu-poika, johon sain tutustua menneenä kesänä. Tietosuojasyistä olen henkilön nimen muuttanut, mutta muu tarinassa onkin sitten ihan totta. Joka sana. Olen vanhemman luvalla ja kannustamana tämän tekstini kirjoittanut. Ja vain siksi, että jos tämä  tarina antaisi toivoa niille perheille, jotka kamppailevat samoissa ongelmissa ja uhkaavat hukkua tähän avun metsästämisen viidakkoon.
Mikä tässä tarinassa on kirjoittamisen arvoista, sen arviointi  jääköön lukijan vastuulle.

Perttu tuli lantionpohjan fysioterapeutin vastaanotolle lääkärin lähettämänä, niinkuin tulee kaikki lapset, aina. Pertun vaivana oli päivä- ja yökastelu ja tuhriminen. Äiti kertoi, ettei ole ollut koskaan kuivaa päivää, kahdeksaan vuoteen! Päivässä kuluu vähintään viidet pöksyt, monesti sukat ja kengätkin kastuvat pissasta. Ja kakkahätä kun tulee, niin sekin karkaa, yleensä löysänä ripulina lahkeesta ulos. Dietin pitäminen on hiukan auttanut, uloste on kiinteämpää, mutta sekin tuhrii kunnolla pöksyt. Perheen pyykkikone laulaa yön päivin jatkuvasti, koska kaikki sänkyvaatteet pestään päivittäin. Ja perheessä on toki monen muunkin pyykit pyykättävänä.

Apua on aktiivisesti haettu ihan joka paikasta. Lääkityksiä kokeiltu, joista ei apua ole saatu. Perusneuvolan lisäksi on vuosien saatossa koluttu kaikki mahdolliset erikoisalat sekä lasten psykiatria, neurologia että urologia. Tuloksetta.
Ensimmäinen ajatukseni oli, että miten tämä perhe on jaksanut näin pitkään ja miten Perttu on selvinnyt kouluvuosista tulematta kiusatuksi? Poika oli oikea persoona, sellainen luonnon lapsi. Oli itse toiveikas, josko fysioterapia toisi avun. Niin minäkin toivoin - ihan koko sydämestäni. On aina raastavaa kuunnella terapeuttina, missä kaikessa arki on haasteellista tällaisen vaivan kanssa. Mutta että se kaikki on pienen, puolustuskyvyttömän lapsen osa. Joka päivä!

Me tapasimme Pertun kanssa vain 10 kertaa. Heti ensimmäisen terapiakerran jälkeen loppui  ulosteen karkailu/ tuhriminen. Ei voi olla totta, ihmetteli äitikin. Miksi kukaan ei ole kertonut aiemmin tästä! Niimpä.  2-3.  terapiakerran jälkeen alkoi päivittäiset kastumiset vähentyä ja 5-6. tapaamisen jälkeen loppui yölliset "sänky märkänä" -episodit. Viimeisellä kerralla äiti kertoi, että Pertun tilanne oli 99%:sti normaali; uloste on normaalia ja suoli tyhjenee hallitusti. Kastelu on loppunut ja perhe elää tältä osin normaalia elämää. Äidin sanojen mukaan perhe on saanut vihdoinkin vapautuksen! Vapautuksen ei vain pyykkikuormasta, vaan myös kaikesta fyysisestä ja psyykkisestä kuormasta. Oli huikeaa  olla mukana tämän perheen matkassa ja kokemuksissa. Todellinen työvoitto ja arjen ihme - aamen

perjantai 17. elokuuta 2018

Aina ei voi voittaa, mutta aina kannattaa yrittää!

Työssäni kohtaan kovin usein asiakkaita, jotka tulevat hakemaan fysioterapiasta apua lantionpohjan vaivoihin, jotka eivät monista operaatioista ja  lääkityksistä huolimatta ole poistuneet. Me terapeutit olemme asiakkaan viimeinen toivo.  Surullisinta on se, että lähete fysioterapiaan on annettu varmalla leimalla "ettei siitä kuitenkaan ole hyötyä, mutta käy nyt kuitenkin". Koskaan ei voi tietää etukäteen, milloin terapian tulos onkin koko loppuelämän lottovoitto.  Aina ei  voi voittaa, mutta aina kannattaa yrittää!!  Pohjalaisella sisulla, ellei sitten millään muulla.

Asiakkaani luvalla uskallan kertoa yhdestä työuran sykähdyttävästä projektista. Kyseessä on vaihdevuosien kynnystä  ylittävästä naisesta, jolla on takana helpolla suomenkielellä kerrottuna yksi kohdun poisto (niitä kun on vain yksi/keho), pari kolme erilaista fixaatiota eli kiinnitystä/ ripustusta, jolla nostellaan ja kiinnitellään alasvalahtaneita rakenteita lantionpohjalla. Vähän niinkuin kasvojen kohotus toiseesa päässä, ei ylä, vaan ala. No vaivat ja valituksen aiheet ovat sitten näiden kaikkien korjausten jälkeen listattavissa näin;

- yhdyntäkivut
- virtsan karkailu ponnistaessa, juostessa, pissahädässä
- wc:ssä juoksemista öin ja päivin tiheällä aikataululla
- suolen tyhjääminen huuhtelulla, ei siis niinkuin normaalilla kaavalla
- selkäkipuja, joita ei oikein kukaan ole ottanut korviinsa, vaikka miten valittaisi
- vatsakipuja + "tukoksen tunne" suolistossa

Suunnitelma alunperin oli, että ellei fysioterapia auta, on kirurgin veitsi  sitten seuraavana listalla. Asiakkaan vastuulle jäi ottaa yhteyttä, jos veistä kaipaa.  Yhtäkään korjausleikkausta ei asiakas enää halua, joten tahtotila fysioterapiaan oli vahva. Ja auttamishalu terapeutilla raudanluja. Tapaamiskertoja takana nyt 8.  Terapian myötä valituslistasta on poistunut:

- virtsan karkailu 
- turhat vessareissut päivisin ja öisin
- kaikki kivut, jotka  ovat ikäänkuin menneen talven lumia, pois huuhtoutuneet, myös yhdyntäkivut
- suolentyhjäys ainoastaan huuhtelulla ( sitä tarvitaan harvemmin)

Vaikka tilanne on näinkin huikea, niin korjauskutsua tarjoillaan kovin mieluusti edelleen ja saatesanoilla "ettei terapia tässä tapauksessa ole voinut niin paljon auttaa, etteikö veistä tarvittaisi"  Ketäköhän tässä pitäisi uskoa? Odotan kovin innolla Sote-uudistuksen lupaamaa  valinnanvapautta. Saa valita hoitotahon  ja toivottavasti myös sen, ketä ja mihin uskoo.






keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Älä lyötyä lyö

Aikaa on kulunut tovi edellisestä postauksestani. Nyt näyttää taas olevan tarvetta kirjoittaa ajatukset auki. Kysymykseni kuluu; missä meillä ammattilaisilla on mennyt omassa kehityksessä vikaan, kun emme osaa kohdata ihmistä ihmisenä?  Tämä sama kokemus toistuu toistumistaan. Edellisessä päivityksessä toistui aivan sama kaava. Vastaanotolle tulee ihminen, jolla on vaivoja ja mukana kokonainen repertuaari traumoja, joista osa on syntynyt elämänpituisella matkalla, mutta iso osa harmia on syntynyt terveydenhuollon rattaissa. Mihin meillä ammattilaisilla  on niin kiire, ettei ole aikaa pysähtyä ja kuulla koko tarina yhdellä istumalla. Ja kenellä meistä on asiantuntijan ominaisuudessa oikeus huutaa ja tiuskia asiakkaalle kuin hylkiölle?

Laitan itseni nyt likoon ja kerron osittain kuvitteellisen, osittain toden tarinan Maijasta (keksitty nimi) joka tuli vastaanotolleni lantion kipujen diagnoosilla. Tervehtiessäni totesin, että kädenpuristus oli hento ja voimaton. Koko keho oli jännittynyt ja viestitti ahdistuneen näköisenä minulle - uskotkohan sinäkään minua vai pidätkö niinkuin muutkin hulluna, joka on jäänyt traumojensa vangiksi, ehkä koko  loppuelämäkseen. Lysähtänyt, kumara asento viesti toivottomuutta ja luovuttamista. Tarinassa oli masennusta, työpaikkakiusaamista, lapsuudenaikaista seksuaalista hyväksikäyttöä, ankaraa kasvatusta, ihmisarvon jatkuvaa mitätöimistä ja monia vatsanalueen operaatioita, arpikudosta, kipuja, kipuja ja kipuja.  Pettymystä on lisännyt ammattilaiselta toiselle kiertäminen, kuin viestikapula, jonka viestiä ei kukaan kuule.  Jos minä olisin tämän ihmisen housuissa, minäkään en jaksaisi. En uskoisi, enkä odottaisi keneltäkään enää mitään hyvää kohdalleni tulevaksi. Niin rankalta se kaikki kuulosti.

Mietin myös, paljonko terveydenhuolto säästi siinä, että käytin aikaani lähes kaksi tuntia vain siksi, että maltoin kuunnella koko tarinan ja keskityin olennaiseen. On huomattavasti helpompaa miettiä ratkaisuja ja parannustoimenpiteitä, kun  koko ongelmavyyhti on jotenkin ymmärrettävästi pemistettynä edessä. Toinen asia, jota jäin miettimään oli se, miten oma kehoni viestii siitä, kuinka reagoin itse tähän  asiakkaan tarinaan, joka itkettäisi varmasti jokaista kuulijaa. Millaisen toivon voin välittää toivottomalle? Miten voin luoda uskoa  ja luottamusta siihen, että yritän parhaani, etten syyllisty toistamaan samoja virheitä - etten enää lyötyä löisi. Fysioterapeuttina sitä haksahtaa välillä siihen opittuun käytäntöön, että pitää löytyä nopeasti jokin temppu, millä tilanne hoidetaan. Tätä rastia ei ikävä kyllä hoideta millään jumpalla ensisijaisesti, vaan ajan kanssa, askel askeleelta edeten, kokonaisuudesta osiin ja takaisin. Tässä olisi meillä  iltarukouksen paikka;  "anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät"

tiistai 3. syyskuuta 2013

Pettävän perälaudan pulma

Nyt oli aivan pakko kirjoittaa ajatuksia ulos ja ylös. Tässä yksi tapaaminen arjen työssä, joka kirvoitti ajatuksia ja synnytti kehittämisajatuksia. Pieni ihminen terveydenhuollon rattaissa kiertää vuodesta toiseen, vastaanotolta toiselle valittaen tismalleen samaa vaivaa: jatkuva painon tunne alavatsalla, kipua kaiken ponnistelua aikaansaavan rasituksen jälkeen ja lisäksi turvottava olo alavatsalla. Mahtoi siinä ohessa rakko ja suolikin tyhjentyä huonosti. Sitten päädyttiin nostamaan rakkoa. Ei auttanut. Päätettiin verkottaa, ei apua. Sitten nosteltiin suolta, ja kun ei tämäkään auttanut, niin laitettiin taas hiukan verkkoa. Lopputuloksena  oli jokaiselle neljälle vuodelle ohjelmoitu yksi iso toimenpide, pitkine toipumisaikoineen, mutta perusvaiva edelleen sama. Lisäksi monien toimenpiteiden jälkeen yksistään jo  perusliikkuminen ja kotityöt olivat ylipääsemättömän tuskallisia. Nyt oli jo pinna tiukalla ja pitkän itkun aika.

Tässä tapahtumien ketjussa kukaan ei puuttunut kuntoutuksen tarpeeseen, vaan ajatuksena oli operatiivinen hoito ja mietinnässä mitä vielä voisi kiristää painon tunteen poistamiseksi. Nyt ei ollu oikein enää jäljellä, mitä kiristettäisiin. Lääkärit myös vaihtuivat ja yritettiin löytää syytä vaivalle. Yksi ehdotti fibromyalgiaakin? Tässä vaiheessa oli asianomistajakin jo turhautunut. Monta tuskallista toimenpidettä takana ja edelleen ollaan lähtökuopissa. Mitä neuvoksi?

Osui ymmärtävä lääkäri paikalle, jolla lamppu syttyi. Entäs jos kokeiltais uroterapeuttia. Wuhuu \o/ !!! Sitähän ei vielä oltu keksitty kokeilla. Tämä ammattikunta näyttää olevan asiakkaan VIIMEINEN TOIVO ennen luovuttamista, sitten kun ei mitään ole enää tehtävissä. Nyt siis lähete fysioterapiaan. Tästä siis alkoi yhteinen projektimme kohti lantionpohjan kestävää kehitystä.

Tämän tämän tarinan kuultuani ja asianomistajan pitkän  itkun laannuttua, olin hetken aivan sanaton. Ensimmäinen kysymykseni oli; miksi VASTA NYT?  Miksi kukaan ei ollut ajatellut, että koko lantionpohja on pettämässä ja pahasti ja lihastuki huutaa hoosiannaa  jokaisen pienenkin kuorman alla. Loogista olisi korjata koko tukimekanismi ja aloittaa siitä, mikä palvelisi toiminnallisuutta myös. Jos tynnyristä pettää perälaudat, niin ei sielä sisällä mikään pysy vaikka kuinka sisuskaluja kiristelisi. Ensin laitetaan perustat kuntoon ja sitten vasta kiristellään, mitä tarvii. Pitäähän sitä talossakin kivijalan olla ensiksi kunnossa, jotta talo pysyisi pystyssä. Sama se on tässä aatamin asumuksessa myös.

No missäs nyt sitten mennään? Muutaman terapiakerran alkoivat oireet selkeästi helpottaa. Erityisesti tuo painon tunne. Jauhosäkin paino alavatsalla tuntuu enää hienoiselta pussukalta. Loogista, hyvin loogista. No mitä me voisimme sitten jatkossa tehdä? Fysioterapeutit ainakin voisivat pitää enemmän itsestään melua ja  tuoda omaa osaamistaan kuntoutuksen asiantuntijana rohkeasti esille. Muut ammattiryhmät eivät tätä alaa tunne riittävän hyvin, joten meillä on myös vastuu pysyä äänessä. Yksi hyvä keino on sosiaalinen media. Kirjoitetaan kaikenlaisia blogeja. \o/. Tämä sivusto on yksi niitä.  Vain sinapinsiemenen verran tarvitaan uskoa, että voi siirtää vuoria. Se riittäköön rohkeuteen muuttaa suuntaa ja olla enemmän ammatillisesti esillä.

maanantai 20. elokuuta 2012

Tunne lukkosi vai lukitse tunteesi

Tämä teksti sai alkunsa lukemastani kirjasta - Tunne lukkosi.  Kirjan idea on auttaa löytämään itsessäni ne tunnelukot, jotka aikaansaavat sellaisia käyttäytymisreaktioita, jotka eivät palvele eikä kehitä positiivisella tavalla aikuisen arkea. Tunnelukko on lapsuudessa tai nuoruudessa opittu haitallinen ajattelutapa, joka nykypäivänä aktivoituessaan virittää meissä menneisyytemme tunteita, jotka lukitsevat meidät itsellemme haitallisiin selviytymiskeinoihin. Selviytymiskeinot muuttuvat ajan myötä moodeiksi, persoonallisuden osiksi.  Toisin sanoen tietyt tunnetilat vievät aikuistakin huomaamatta kuus nolla. Nämä kuus nolla -tilanteet tapahtuvat yleensä salamaakin nopeammin. 

Lantionpohjaan tämä tunnelukko  linkittyy usein sitä kautta kun pohja on syystä tai toisesta epä- tai rapakunnossa ja sen vuoksi kaikki arjessa enemmän tai vähemmän epämukavaa. Yksi esimerkki tästä on laskeumaoireinen nainen, jolla  tuntuu alapohjassa epämiellyttävää painon/ roikkumisen/laskeutumisen/pullotuksen/ hankauksen tai kivun tunnetta. Jotakin ikäänkuin on irrallaan tai väärässä paikassa. Kaikkinainen epämiellyttävyys rajoittaa liikkumista ja seksikin saattaa olla hankalan takana. Nämä keholliset tuntemukset luovat myös lukkiutuneita tunnetiloja, jotka ovat todella räjähdysalttiita, kun sytyslangan päähän osuu "vääräleukainen" ja tunnetiloja huonosti haistava terveydenhuollon ammattilainen.  Se mitä vaivaansa valittava eniten tarvitsisi olisi hetkellinen YMMÄRRYS siitä, miltä TUNTUU, kun olo on kuin pelinsä menettäneellä. Mutta jostakin syystä tämä vaihe on ammattilaisellekin arka ja se ohitetaan rutiinisti toteamalla jotakin ammattimaista ja asiallista faktaa. Fakta vie yleensä viimeisenkin toivon rippeen positiivisemmasta lopputuloksesta. Ja eritoten, jos kliinisen päättelyn lopputuloksena haistat olevasi itse syyllinen vaivaasi. Raahauduit hakemaan apua ja palaat lähtöruutuun kaksinkertaisen kuorman kanssa. Auts!

Mitä tilalle? Onko meillä vaihtoehtoja hoitaa tilanne toisin?  Olen sitä mieltä, että toisen ymmärtäminen ei vie enempää aikaa eikä maksa mitään. Kyse on uskalluksesta altistua toisen  tunnetilalle.  Ennen muinoin sai ostaa itkijänaisen itkemään yhdessä ja jakamaan surua. Tänä päivänä tälle olisi huutava tarve. Meitä riittäisi märisijöitä vähän joka taloudessa. Uskon että iso osa terapeuttista lähestymistä olisi se, kun saisi kertoa miltä tuntuu - avata näitä lukittuja tunteita. Se puhdistaisi ilmapiiriä ja antaisi tilaa muutokselle ja yhteistyölle. Olisi vähän niinkuin selvät sävelet eteenpäin.  Joskus vain yksi kysymys riittää painamaan tuota "HOT BUTTONia". Vaihdevuosissa kärvistelevän asiakkaani tuskastunut lausahdus kysymykseeni, miksi korvaushoitoa, oli niin osuva; kun mua niin VIT...AA. Viesti meni kerralla perille. Ymmärsin täysin, enkä tarvinnut enää tarkempaa kuvausta. Joskus yksi sana riittää. Pääasia että uskaltaa painaa HOT BUTTONia.    

torstai 3. toukokuuta 2012

AJATTELE OIKEIN JA MENESTY

Vietin taannoin pari tuntisen kovasti arvostamieni terveysalan ammattilaisten parissa. Keskustelun aiheena oli mm. naisten lievien laskeumien tämänhetkinen hoitolinja. Kysyin, mitä niille nykyisin tehdään? Vatsaus oli; ei tietenkään operoida. Tarkentava kysymykseni oli; mihin ne sitten laitetaan? Vastaus oli; kotiin. Taas tarkensin; mitä ne siellä kotona sitten tekee? Odottavatko, että tila pahenee, jotta voivat palata takaisin ja sitten  voidaan operoida? Vaikeneminen on myöntymisen merkki.

Nyt kohosi sisäinen jättiläiseni mittaansa ja innostuin vastaamaan, että JUURI TÄSSÄ on meidän erinäisillä  lantionpohjilla askaroivien fysioterapeuttien mukaansa tempaava taistelutanner. Me saavumme sorvimme kanssa paikalle, korjaamme sirpaleet ja rakennamme tuhkasta timantteja. Ainaki kaikkemme yritämme. Vastapuoli vaikeni. Hetken mietittyään sanoi - meidän (siis heidän) pitää TODELLA muttaa omaa ajatteluamme. AIVAN!
Ajattele oikein ja menesty!! Oivalla ajallaan ja ohjaa oikeaan. Olin aivan innosta soikeana! Miten ajattelemalla oikein ja oivaltamalla olennaisen voikaan aikaansaada ihmeitä . Että moni asia onkin ajattelun tasosta kiinni. Ajattelu aikaansaa asennemuutoksen. Asennemuutos aikaansaa käyttäytymisen muutoksen ja käyttäytymisen muutos tuo yhteistyön muutoksen. Ja näin meillä aukeaa auvoinen  kumppanuus laskeumien tantereella. Keskustelukumppanini oli Hoksusta kotoisin, näin ajattelin.

Onko se oikeasti niin, että tuossa työrutiinien rattaissa ei ole aikaa tai ei vaan hoksaa pysähtyä ajattelemaan toisin. Liian putkinäköisesti tulee mietittyä vai sitä, mitä minä voin tehdä. Ja ellen minä voi, ei voi kukaan muukaan mitään.  Yksin ei kukaan saavuta koskaan mitään. Tarvitsemme toistemme ammattitaitoa ja ajatusten vaihtoa - asiakkaan parhaaksi. Olen onnellinen, että meillä kaikilla on mahdollisuus ajatella oikein ja menestyä. Kannattaa olla Hoksusta kotoisin!

maanantai 27. helmikuuta 2012

ONKIJANA OIVALLUSTEN LÄHTEILLÄ

Ahkerana "ikuisena" oppijana olen juuri parhaillaan valmentatumassa Kinetic Control-kurssille (johon hetken mielijohteesta ilmottauduin - mistähän nämäkin johteet oikein tulevat) ja lukenut ennakkomateriaalia ajatuksella, kunhan selaan. Teksti on englantia ja vaatii sitkeää  keskittymistä. Olen jo aikonut monesti lopettaa kesken ( jopa perua koko osallistumiseni kurssille), mutta jokin sisälläni on vaatinut jatkamaan. Olen siis sitkeästi istunut "sorvin äärellä" ja odottanut suurta oivallusta. Välillä istuen, välillä maaten ja välillä lähes päälläni seisoen, jotta otteeni tekstiin ei herpaantuisi. Sitten se tuli - iso jytky.

Löysin yhtäkkiä sen punaisen langan. Tämä lanka nivoi yhteen lantionpohjan ongelmat/oireet ja  motorisen kontrollin uudelleen oppimisen/ opettamisen ja paljasti tähän väliin jäävät "heikot lenkit". Toisin sanoen; esim. alatiesynnytyksessä ylivenyttynyt, ylijyrätty lihas ei palaudu itsestään ennalleen toimiakseen arjen tehtävissään ihanteellisesti, vaikka haavakipu, kudosturvotus yms. oireet olisivat jo hävinneet. Hyvään palautumiseen kuuluu myös lihasten todellinen tunnistaminen oikein. Tässä on nyt se ensimmäinen  heikko lenkki; kaikki turvotus, kipu, kudosärsytys/tulehdus aikaansaa aina lihasten sisäisessä tunnistusmekanismissa siipeensä, ts. sitä on huomattavasti vaikeampi "sytyttää" hermostollisesti  toimintaan ja tunto vinoutuu myös ( = ei tunnu siltä miltä pitäisi ja jostakin syystä tuntuu kuin paikat olisivat kaksi numeroa surempia kuin aiemmin). Tästä johtuen alkaa "tuntuman hakeminen" muualta kropasta. Tässä yhteydessä vatsalihakset mm. korvaavat lantionpohjan toiminnan ja alkaa "väärän oppimisen" vaihe.
Jos tässä vaiheessa ohjataan ja vahvistetaan "vääriä lihaksia" (useinmiten alavatsan lihakset) lantionpohjan kunstannuksella, mennään ojasta allikkoon. Vaivat alkavat pahentua, esim. pidättämisen sijasta pissaa karkaa enstistä villimmin. Ja se liike, mitä on vaikea kropastaan  sytyttää ja käskyttää, sitä yrittää pinnistää ja ponnistaa  esille kaikin voimin sillä seurauksella, että kaikki muut lihakset aktivoituvat paitsi lantionpohja.

Ja tässä seuraa sitten se toinen "heikko lenkki"; lihasten uudelleen aktivointi, sytyttäminen ja "syöttäminen keskusyksikköön" vaatii paljon toistoja, sanallista ohjausta, palautetta silmin ja korvin kuultavassa muodossa ja kehollisen tunnistamisen vahvistamista KAIKIN mahdollisin keinoin. Jos lantionpohjavaivainen  saa käsiinsä kirjallisen harjoitusohjeen ja kehotuksen treenata sen mukaisesti, on se sama kuin antaisi nälkäiselle leivän sijasta kiven. Yrität, mutta et onnistu. Ja kun kaiken kukkuraksi uudelleen opittu lantionpohjan supistaminen on vielä osattava siirtää ja yhdistää arjessa tapahtuvaan perusliikkumiseen ja vähitellen sitten kuormiuttavimpiin toimintoihin, kuten liikuntaharrastuksiin, tarvitaan henkilökohtaista valmennusta. Tarvitaan siis asiaanvihkiytynyttä terapeuttia, joka tuntee "tapaukset" ja tajuaa prosessit. Ja tämä uudelleen sytytysprosessi vie kyllä aikaa ja vaatii vaivannäköä, mutta oikein toteutuessaan on varmasti sen arvoista.......Ja minä jatkan oivallusten onkimista tulevalla kurssillani!!